maanantai 25. toukokuuta 2015

JÄLJELLE JÄI NYLKKY

Olen pienestä pitäen riekkunut ulkona kavereitten ja vanhempien kanssa. Kesät kului kirkkistä tai muita pihapelejä pelatessa, talvet hiihtäessä ja pulkkamäessä. En harrastanut oikeastaan juuri mitään, mutta liikuin paljon leikkien myötä. No, painia kyllä harrastin - yhden päivän. Kun valmentaja otti metrin pituisesta kalpeasta ruikulasta kiinni ja nakkasi niskalenkillä pari kertaa mattoon, huomasin melko pian, että mahdollisesti tässä trikoojumpassa parhaat kykyni eivät tule pääsemään esille.

8-vuotiaana Leppävirralle muutettuani aloin käymään Virin liikkarissa. Siellä pääsin kokeilemaan lukuisia ratoja: juoksuratoja, temppuratoja, heittoratoja, hyppelyratoja, jumpparatoja, kuntopiiriratoja, rytmiratoja, koordinaatioratoja... Koposen Ilpo oli kovin ratajäbä, mutta kehotti kokeilemaan muutakin kuin hänen ratojaan. Ilpo ja ala-asteen opettajani, entinen lahjakas maileri (1500m: tasan neljä) Vesa Kosamo, kannustivat osallistumaan koulujenväliseen maastojuoksukilpaan. En voittanut. 

Muutama vuosi myöhemmin radat alkoivat muuttua harjoitteluksi. Mukaan olivat tulleet pesäpallo ja maastohiihto oheisharjoituksineen. Pesäpalloharjoituksissa opettelin pelaamaan pesäpalloa, maastohiihtoharjoituksissa maastohiihtämään. Hiihtoharjoittelu tuotti tulosta: luokkani kahden hiihtolupauksen vanavedessä lunastin ensimmäiset podiumpaikkani koulujenvälisistä hiihdoista ja pääsin mukaan Virin viestiporukkaan. Sama kolmikko kisasi kesällä tartanilla ja tekaisi muutaman piirinennätyksenkin pitkissä viesteissä. 

Jossakin vaiheessa huomasin, että lihassoluni eivät ole yhtä kuin nopeita kuin Karibian meren kavereilla. Rinttimatkojen kisat vähenivät ja heitot ja hypyt jäivät lähes kokonaan pois. Päätin, että minusta tulee pesäpalloilija, pitkänmatkan juoksija, hiihtäjä tai kaikki edellämainitut. Ajatus huippupesäpallistista yllättäen hiipui, kun junnukenttä kasvoi isompaan mittaan ja heittokäsi ei meinannut riittää vanhalla kentälläkään. Lupauksia antava kärkietenijän pesäpalloura päättyi 14-vuotiaana, kun kauden ensimmäisessä pelissä ensimmäinen lyönti losahti lonkkaan, muutaman sentin päähän kalleuksista. Siitä kehkeytyi pienimuotoinen pallokammo etukentällä pelaamiseen. Kärkkymisen ja jatkuvan pesänvälien hinkkaamisen myötä kantapäät rupesivat oireilemaan, jolloin päätin iskeä räpylän naulaan. 

Hiihdossa puolestaan mätimme kovaa tulosta Tuken ja Valtsun kanssa. Hopeasommassa vuotta vanhempien sarjan viestissä nappasimme yllättäen neljännen sijan, jonka seuraavana vuonna kirkastimme Vuokatin vaaran kupeessa kultaiseksi. Ylämäissä pystyin haastamaan toiset, mutta alamäissä ja tasaisilla ukkoa lappoi turhan paljon ohi. Olotila suksella rupesi muistuttamaan painisalin ruipeloa: olin lyhyempi kuin kavereitten sauvat. Toistuva suksien säätäminen luistotesteineen ja voiteluineen ärsytti. Halusin keskittyä tekemiseen, lajiin, jossa välineillä ei ole niin suurta merkitystä. Vuotta myöhemmin viesteissä sauvan remmin aukeamin suututti niin pahasti, että päätin ryhtyä kuntohiihtäjäksi.

Lajivalikoima typistyi parissa vuodessa ja jäljelle jäi nylkky. Kun pääsin keskittymään siihen, mikä kiinnosti eniten, alkoi vähitellen tulla jo jonkinlaista tulosta. Parin vuoden reenin jälkeen roikuin vuosikausia ikäluokkaani hallinneiden jannujen kintereillä. Joskus pääsin nappaamaan pari arvokasta päänahkaa ja tuulettamaan voittajana. 

-Vili Holopainen    

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 
Oy Business Athletics Ltd.                                                                                                

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

KILPAILEMINEN, URHEILUN SUOLA


Monelle urheilijalle, myös minulle kilpailupäivä on juhla päivä. Päivä jota varten on rehkitty ja raadettu kilometristä ja tunnista toiseen. Päivä, jolloin työstä saa palkinnon. 

Kilpailut eivät aina voi onnistua täysin, mutta pettymykset ruokkivat yrittämään kovempaa treeni- kentällä. Epäonnistumisia tarvitaan urheilussa, jotta voi oppia niistä ja näin tulla paremmaksi kilpailijaksi. 

Hyvän suorituksen sattuessa kohdalle, itselleni selviää miksi rakastan urheilua niin paljon. Rakastan urheilun antamia tunteita ja kokemuksia valtavasti. Rakkaus näihin tunteisiin saa minut harjoittelemaan lisää ja paremmin, jotta saan näitä tunteita aina vain lisää. 

Kilpailemisen toinen merkittävä anti tunteiden ja kokemuksien lisäksi on ehdottomasti moniin ihmisiin ja paikkoihin tutustuminen, joihin olen törmännyt kilpaillessani. Nämä ovat asioita joita ei niin vain unohdeta.

Kilpaileminen on itselleni aina ollut suurin motiivi urheiluun ja sitä se tulee olemaan varmaan myös jatkossakin. Ehkä juuri tässä ilmenee kilpailuhenkisyyteni parhaimmillaan ja pahimmillaan. 

Kilpailuun valmistautuminen onkin sitten jo aivan oma juttunsa. Jokaisella, myös minulla on omat kilpailuun valmistavat rutiinini, jotka liittyvät mm. ruokailuun, kisafiiliksen hakuun ja rauhoittumiseen. Itse haen fiiliksen itselleni raskaammalla musiikilla. Suosittelen tätä konstia lämpimästi. Ruokailun suhteen olen aika tarkka ja varsinkin ennen tiukkoja kilpailuja. Aikataulutus onkin ruokailun a ja o. 

Ennen kilpailua pyrin verrytellessä keskittymään rennosti pääasiaan eli juoksemiseen. Rentous mielessä heijastuu suoraan juoksuun. Tässä huomaa ihmiskehon ehkä mielenkiintoisimman ominaisuuden: kaikki vaikuttaa välillisesti kaikkeen muuhunkin toimintaan. Tässä vaiheessa kilpailujännitys kannattaa pyrkiä eliminoimaan minimiin, sillä jännitys jumittaa koko kehon ainakin omalla kohdallani. 

Kilpailun aikana pääsen viimein näkemään harjoitteluni tuloksen ja pääsen näyttämään kykyni muille ihmisille, joten alussa käyttämäni ilmaus "juhlapäivä" on enemmän kuin passeli kuvamaan kilpailemista. 

Kohtapuoliin alkava kesän kilpailukausi onkin minulle harjoittelun sadonkorjuu aikaa, jota odotan jo innolla. 

Mikko 

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 

lauantai 9. toukokuuta 2015

PERUSRUOKAA

Tykkään kasvattaa yrttejä itse, koska niiden 
kasvamista on hauska seurailla.
Kotonani kasvaakin vaikka mitä kasvia.
Teen seuraavan blogi tekstini ravinnosta. Olen ollut urheilijavieraana useissa eri tilaisuuksissa ja lähes joka kerta minulta kysellään, mitä oikein syön ja miten kiinnitän ravintooni huomiota. Tämän vuoksi ajattelin valottaa kerralla paremmin aiheesta. 

Olen ollut aina hyvin kiinnostunut ravitsemukseen liittyvistä asioista. Lukion urheilulinjalla meillä kuului opintoihin puoli vuotta kestävä ravitsemustieteen perusteet kurssi, joka oli ihan yliopisto tason kurssi. Opiskelimme ravitsemuksen perusteita ja nämä antoivat pohjaa taas terveystiedolle, jossa tietämykseni syventyi. Olen käynyt myös muutamalla ravitsemusterapeutilla ja niissä on katsottu tarkasti oman ruokavalioni sisältö. Mietin nuorempana jopa, että haluaisinko lähteä opiskelemaan ravitsemusterapeutiksi täällä Kuopiossa. Se kuitenkin jäi, mutta kiinnostus alaa kohtaan säilyi. Koen, että noiden perusteiden tietäminen olisi hyväksi kelle tahansa ja etenkin urheilijoille, koska tällä hetkellä tietotulvan vuoksi aiheesta on hyvin ristiriitaisia ja suorastaan huonoja ohjeita. Usein olen vastannut kysymyksiin, että onko jotain tiettyjä ruoka- aineita joihin panostan. Tässä kohtaa kerron aina saman vastauksen, joka tulee monelle yllätyksenä. Syön siis aivan perusruokaa. Perusruualla tarkoitan eri lihoja, kaloja, hedelmiä, marjoja, leipää, maitotuotteita.. Siis peruskotiruokaa! En niin sanotusti kikkaile millään erityisillä ruoka- aineilla tai painota esimerkiksi superfoodeja tai muuta vastaavaa. Ruokavalioni koostuu oikeasta suhteesta hiilihydraatteja, proteiinia ja rasvoja. Tietenkin se saattaa sisältää marjojen, hedelmien tai muiden ruokien myötä jotain erityiseksi luettuja ruoka- aineita, mutta en niitä erikseen valitse ruokavaliooni jonkun erityiseksi leimatun tittelin vuoksi. Koska ravintoasiat ovat niin tuttuja asioita, ei niihin enää tarvitse kiinnittää erityisemmin huomiota niiden tullessa aivan luonnostaan kaupan hyllyltä valitsettaessa tuotteita. 

Rakastan myös ruuanlaittoa. Tykkään keksiä reseptejä päästäni ja usein en lue ohjeita, vaan teen aikalailla mututuntumalla kaikki sekoitukset. Ruuanlaittoon on mukava laittaa aikaa ja erityisesti hyvässä seurassa se on kyllä yksi lempi arkipuuhista. 

Näillä mietteillä kohti kesää!

Maria Räsänen

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 


sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

TIENI VARTTI JA PUOLIMAILERIKSI

Tieni yleisurheilijana on ollut lyhyt, mutta silti hyvin tapahtumarikas. Kaikki lähti siitä, kun 12 vuotta kestänyt jalkapalloura päättyi. Pienempänä en olisi ikinä uskonut lopettavani jalkapalloa. Lopetin jalkapallon B-ikävuoden jälkeen kun, joukkueemme oli voittanut suomenmestaruuden. En saanut enää niin paljoa peliaikaa, kuin mitä olin pienempänä saanut ja näin oli aika etsiä uusi tie elämässä.

Minua oli aina kiehtonut yleisurheilussa juoksulajit, sillä uskoin pärjääväni niissä itsekin. Uskomukseni johtui siitä, että olin aina KuPS:issa joukkueeni nopeimpia ja kestävimpiä pelaajia. Hyvää pohjaahan futis juoksulle antoikin, sillä hyvin paljolti jalkapallokin on juoksulaji. Oma kestävyyteni kasvoi etenkin siksi, että suurimman osan pelaajaurastani pelasin laidalla joko vasempana laitalinkkinä tai pakkina.

Lukion toisella vuodella pääsin mukaan urheilulukion yleisurheilu puolelle. Uskoin silloin, että voisin olla hyvä 400m juoksija, koska pidin itseäni nopeana ja kestävänä. Lukion toisella päätin kokeilla huvin vuoksi 400 metriä, ja Kuopio-Hallissa kellotettiin käsiajalla ajaksi vähän päälle 53 sekunttia. Koulun urheilukoordinaattori  Jyrki Blom näki juoksun ja sanoi, että minussa olisi ainesta juoksijaksi. Hän sanoi, että yleisurheilu puolella on uusi nuori ja innokas valmentaja ja, että kiinnostaisiko minua lähteä mukaan. Tottakai siihen suostuin ja seuraavalla viikolla painelin aamutreeneissä yleisurheilijoiden kanssa. Ekat treenit oli aitakoordinaatio juttuja, joissa olin silloin yhtä surkea kuin nykyäänkin olen. Seuraavissa aamutreeneissä lähdettiinkin jo Pulkkasen Ollin kanssa vetämään 500m vetoja. Vaihto jalkapallosta yleisurheiluun ei kuitenkaan ollut niin helppoa, sillä en tiennyt jatkanko jalkapalloa jossain muussa seurassa kuin KuPS:issa. Kuitenkin Pulkkanen sai minut sitten aloittamaan yleisurheilun kunnolla, ja hän alkoi valmentamaan minua itse.  Valmentaminen alkoi vasta kun hän oli nähnyt onko minusta oikeasti juoksijaksi. Näyttö tapahtui Urho-Halleissa, ensimmäisissä kilpailuissa, joissa juoksin 400m. Siellä aikani oli 52.74, vaikka hyydyin 50m ennen maalia aivan totaalisesti. Olin kilpailun 6. ja seuraavana vuonna sitten voitinkin kyseisen kilpailun. Joskus nykyäänkin Olli miettii, mikä saa hänet valmentamaan minua. Ilmeisesti en ole mikään helpoin valmennettava ;) .

Kevät reenattiin kunnolla, ja kesällä juoksinkin kolmansissa 400m kisoissani  jo alle 50 sekunttia. Aikani oli 49,88. Olin ihan tyytyväinen 50 sekunnin alitukseen puolenvuoden harrastamisella. Koko kesän yritin ahkerasti rikkoa Kalevan Kisojen tulosrajan, joka surullisesti jäi tekemättä. Kisat olisivat kuitenkin olleet kotikisat, joten se ärsytti todella paljon. Lohtua tuli ensimmäisissä henkilökohtaisissa SM-kisoissani, joissa olin 400 metrillä neljäs. Hävisin pronssin 2 sadasosalla, mutta silti olin tyytyväinen. Sijoitus toi minulle kutsun ensimmäiseen maajoukkue edustukseeni, ja pääsin lähtemään mukaan Norjaan  PM-kisoihin 4x400m viestiin. Viestissä tuli pronssia, mikä oli todella siistiä.  
Yksilöurheilussa olen huomannut selkeitä eroja joukkueurheiluun. Juoksussa teen asioita lähes pelkästään itselleni, toisin kuin jalkapallossa. Myös suhde valmentajaan on läheisempi ja palautetta saa kuulla toistuvasti. Pidän juoksussa myös siitä, että tämä on raakaa tulosurheilua. Turha on spekuloida kumpi on parempi, sillä kello kertoo kaiken.
Seuraavalla hallikaudella paransin kesän 400m ja 800m ennätyksiäni. Ajat toivat uskoa menestykseen halli SM-kisoissa, ja niin myös voitin 19v SM-kullan 400 metrillä. Näin olen saanut kokea jo 
hyvin paljon reilussa vuodessa ja nyt katse onkin jo tulevaan.

Juho Pirskanen

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 


maanantai 30. maaliskuuta 2015

TIENI PIKAJUOKSUN PARIIN

Ensimmäinen muistoni nopeudesta on peräisin esikoulun pihalta. Me lapset asettauduimme riviin ovien eteen odottamaan hoitotädin lupaa rynnätä läheiselle leikkikentälle. Maalissa odotti tavoittelemisen arvoinen palkinto: voittaja pääsisi keinumaan parhaaseen keinuun tai valitsemaan hienoimman lelun varastosta ensimmäisenä. Kun lupa viimein tuli, kaikki juoksivat sen minkä kintuistaan pääsivät. Hämmästyksekseni huomasin olevani perillä ensimmäisten joukossa, heti nopeimman pojan kannoilla. Silloin tajusin, että osaan jotain, mitä kaikki muut eivät. 

Koulun liikuntatunneilla ja yleisurheilukilpailuissa menestyin erityisesti nopeutta vaativissa lajeissa. Voittaminen tuntui ihan hyvältä, mutta enemmän nautin vain juoksemisesta, koska se tuntui hyvin luontaiselta. Kymmenottelua aikoinaan harrastaneen isäni kannustamana aloin pikkuhiljaa käydä piirikunnallisissa kisoissa ja jossain vaiheessa aloin myös harjoitella vähän, mikä ei ollut minusta kuitenkaan kovin hauskaa ja jätinkin surutta treenejä väliin, jos siltä tuntui. Kokeilin myös lentopalloa, mutta se ei ollut minua varten. Totesin olevani yksilöurheilija henkeen ja vereen, enkä osannut antaa kaikkea itsestäni joukkueen kanssa.

Kesti muutamia vuosia, ennen kun ymmärsin harjoittelemisen ja kilpailumenestymisen välisen yhteyden. Ensimmäisen oikean valmentajan sain lukiossa ja urheilusta alkoi muodostua iso osa elämääni. Aloin päästä myös harjoittelun makuun ja opin pitämään siitä. Kotikuntani Leppävirran harjoitusolosuhteissa oli kuitenkin toivomisen varaa, minkä tajusin muutettuani lukion jälkeen Kuopioon. Sain ympärilleni motivoituneen harjoitusryhmän, valmentajan seuraamaan treenejä ja mahdollisuuden juosta sisähallissa vuoden jokaisena päivänä. Aloitin myös lääketieteen opinnot, mikä toimii loistavana vastapainona. Elämäni alkoi pyöriä yhä enemmän urheilun ympärillä, kun ymmärsin myös laadukkaan levon ja ravinnon tärkeyden. Kehitystä alkoi tulla ja opin myös todella nauttimaan kilpailemisesta ja sen tuomasta jännityksestä. Nykyään nautin treenaamisesta suunnattomasti ja ahdistun kovasti, jos en jostain syystä pääse harjoittelemaan. 

Vaikka olen tullut pitkän matkan urheilijana muutamassa vuodessa, koen, että minulla on edelleen paljon kehitettävää ja opittavaa. Tulevaisuudelta toivon paljon terveitä kausia urheilun parissa ja kehitystä, jonka eteen aion tehdä kovasti töitä. En tee tätä pelkästään jalometallin kiilto silmissä vaan, koska rakastan urheilemista. Olen varma, että tulen kiikkustuolissa muistelemaan näitä vuosia elämäni parhaimpina. 

- Aino Mikkola


Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 


maanantai 16. maaliskuuta 2015

KUINKA EKSYIN HIEKKALAATIKOLLE?


Muutama viikko sitten kuulin äidiltäni hauskan tarinan lapsuudestani. Olin ollut muutaman vuoden ikäinen, ja mummoni oli ollut hoitamassa minua päivän tai pari. Kun vanhemmat hakivat minut takaisin, oli mummo kommentoinut käytöstäni hieman tuohtuneena. ”Eikö se Tuomas osaa kävellä, kun joka paikkaan on sisälläkin pakko mennä pomppien?” Intoa hyppylajeihin on siis löytynyt jo aika pitkään! Vähän myöhemminkin lapsena tuli liikuttua ja urheiltua järjettömän paljon ja todella monipuolisesti.

Vaikka alakouluikäisenä urheilinkin paljon ja monipuolisesti, oli jalkapallo ainoa laji, jota harrastin silloin varsinaisesti urheiluseurassa. Suurin osa liikunnasta oli kavereiden kanssa ulkona pelailua. Ja niitä pelejähän riitti. Varmasti kokeiltiin keskenämme kaikki mahdolliset lajit läpi (joo okei ei ihan kaikkia, vesipalloa en ole tainnut kokeilla :D). Yleisurheilulla oli vielä tässä vaiheessa hyvin pieni rooli.

Ensimmäisen kerran yleisurheilutreeneissä tosin kävin jo 7- tai 8-vuotiaana. Olin seurannut yleisurheilua innokkaasti televisiosta ja ennen treenejä olinkin aivan täpinöissäni siitä, että tänään pääsen heittämään keihästä, hyppäämän korkeutta ja tekemään kaikkea muuta hauskaa. Päivän lajien odottaminen oli todella jännittävää. Tuo odotus kestikin sitten noin neljä vuotta. Leikimme nimittäin koko tunnin hippaleikkejä ja kaikkea muuta tylsää. Ei kiinnostanut yhtään tulla uudestaan! Mieluummin menin pelaamaan jalkapalloa.

Seuraavan kerran eksyin yleisurheilukentälle 11-vuotiaana hieman sattuman kautta. Isä vei pikkusiskoani Eveä, joka on muuten myös Team Hovin jäsen ja se meidän perheen oikeasti hyvä urheilija, kokeilemaan yleisurheilua. Juuri ennen lähtöä minäkin tuppauduin mukaan. Onneksi ryhmään pääsi vähän lyhyemmälläkin varoitusajalla. Tällä kertaa touhu olikin jo mukavampaa, ja jo muutaman viikon kuluttua huomasin olevani matkalla kohti Vattenfall-seuraottelua. Siellä hyppäsin kolmiloikkaa ja kilpailu jännitti hurjan paljon. Olin kokeillut lajia treeneissä vain kerran, ja nyt jo olin menossa kilpailuun. Kaikki kilpailijat tuntuivat paljon paremmilta ja kokeneemmilta kuin minä,. Olinhan aloittanut lajin vasta pari viikkoa aikaisemmin niinkin vanhana kuin 11-vuotiaana! Kilpailun jälkeen olikin fiilis sitten todella hämmentynyt. Mitä ihmettä, minähän voitin!

Oikeastaan nykyään lähinnä naurattaa tuo, että silloin 11-vuotiaana luulin olevani jotenkin liian vanha aloittamaan lajia.  Olisihan sitä ehtinyt vielä monta vuotta myöhemminkin. Kysykää vaikka Ville Keskiseltä tai Juho Pirskaselta.

Toki tuosta päivästä meni vielä monta vuotta siihen, että aloin keskittyä vain yleisurheiluun. Mutta hiljalleen muut lajit alkoivat jäädä pois, kun huomasin pärjääväni yleisurheilussa paremmin kuin muissa lajeissa. Mikäpä sitä motivoisi paremmin kuin se, että huomaa olevansa jossain ihan hyvä? Kun 17-vuotiaana sain ensimmäisen sm-mitalini pituushypystä, alkoi lajivalinta yleisurheilun sisälläkin selkiytyä.

Mutta kisoissa onnistumiset eivät missään nimessä ole olleet ainoa syy lajin parissa pysymiseen. Suurin merkitys on kuitenkin sillä, että tämä touhu on keskimäärin ihan  järjettömän hauskaa! Yksi tärkeä tekijä siihen on, että vaikka valmentajat ja treeniryhmät ovat välillä vaihtuneet, käytännössä aina ympärillä on ollut mahtava treeniporukka. Mielikuva yksilöurheilijasta yksin suolla tarpovana pakkomielteisenä olentona on ainakin oman treeniympäristöni kohdalla hyvin kaukana totuudesta. Itse ainakin nautin ihan aidosti urheilijan elämästä!

Tuomas Rouvali

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 


tiistai 10. maaliskuuta 2015

NÄIN MINUSTA TULI JUOKSIJA

 photo kuvia_zpsn1gqhlxw.jpgOlen kilpaillut pelkästään juoksumatkoilla jo melkein 6 vuotta. En kuitenkaan koskaan olisi uskonut, että minusta tulisi loppujen lopuksi puolimaileri.

Perheeni on harrastanut aina kaikenlaista liikuntaa monipuolisesti, joten innostus liikkumiseen on varmasti peräisin sieltä. Kävimme pyöräilemässä, hiihtämässä ja  uimassa sekä pelasimme tennistä, jääkiekkoa, jalkapalloa ja muita pallopelejä. Olen myös kokeillut urheiluseuroissa uintia, lentopalloa, luistelua sekä jalkapalloa ennen yleisurheilun aloittamista.

Liikkumisen tuoman nautinnon lisäksi huomasin jo varhain, että minulla on korkea kilpailuvietti. Halusin kilpailla kaikessa mahdollisessa sisarusteni kanssa. Leikimme olevamme  maailmanmestareita ja kilpailimme toisiamme vastaan eri urheilulajeissa. Osallistuin myös sekä juoksussa että hiihdossa erilaisiin Hippokisoihin, Tenavakisoihin ja kyläkisoihin.  

Kun aloitin koulun, sain myös kilpailla koulujen välisissä kisoissa, mistä löysinkin lopulta suuremman kipinän juoksemiseen. Pelasin silloin  jalkapalloa joukkueessa, mutta halusin kilpailemisesta innostuneena aloittaa myös  yleisurheilun. Ihailin myös kuopiolaista 400metrin juoksijaa Kirsi Mykkästä ja hänen saavutuksiaan, mikä kannusti myös harrastuksen aloittamiseen. Harjoittelimme yleisurheilukoulussa kaikkia eri lajeja vuorotellen. Pian huomasin kuitenkin, etteivät heittolajit olleet minun juttuni. Eniten pidinkin juuri juoksemisesta ja pituudesta. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut yhtään pidempien matkojen juoksu, vaan halusin aina juosta  täysiä. Alkuverkkana kentän kiertäminen ei ollut hauskaa, vaan olisin halunnut pelata pelejä ja hyppiä volttimontussa.

Kun olin noin 13-vuotias, sain ensimmäisen ”oman” valmentajan. Siirryin ryhmään, jossa oli lisäkseni vain 5 muuta tyttöä. Innostukseni yleisurheiluun kasvoikin oman ryhmän myötä, ja huomasin viihtyväni koko ajan enemmän yu-treeneissä kuin jalkapalloharjoituksissa. Ryhmässämme oli hyvä henki ja kisamatkat olivat joka kesän kohokohtia. Harrastin kuitenkin molempia lajeja 8.luokalle asti, jolloin futisjoukkueemme hajosi. Lajivalinta oli siis tehty, kun en enää halunnut jatkaa toisessa joukkueessa pelaamista. Joukkueurheilu ei muutenkaan ollut minulle niin mieleistä kuin yksilöurheilu. Harjoituksissa toki yhdessä treenaaminen oli hauskaa, mutta kisoissa/peleissä huomasin olevani enemmän yksilöurheilija. Oli motivoivaa huomata, kuinka pelkästään oma tekeminen vaikuttaa lopputulokseen. 

Yleisurheilulajeista juoksu tuntui heti omimmalta, mutta juoksin alussa vain pikamatkoja. Muistan sanoneeni jopa ”Minusta ei kyllä koskaan tule yli ratakierroksen juoksijaa”. Piiri- ja alueleireillä valitsin aina pikajuoksuryhmän ja ihmettelin, kuinka kestävyysryhmäläiset jaksoivat juosta niin paljon. No, koskaan ei kuitenkaan kannattaisi sanoa ei koskaan.. Pikkuhiljaa aloin pitämään myös niistä pitkistä juoksumatkoista. Koska silloinen treeniryhmämme kävi otteluissa, joutui viimeisenä lajina juoksemaan 600m. Pärjäsinkin hyvin, eikä se niin kamalalta tuntunutkaan. Huomasinkin monien kisojen myötä, että nopeuskestävyys on paras ominaisuuteni ja olin löytänyt itselleni sopivimman lajin.

Oman lajin löytymisen jälkeen olen saanutkin kokea urheilun parissa mahtavia hetkiä, mutta myös vaikeampia kausia. Onneksi valmentajat ja muut tärkeät ihmiset ovat aina jaksaneet kannustaa ja tukea loukkaantumisten hetkillä, silloinkin kun oma usko tekemiseen on ollut koetuksella. Kiitos kaikille teille! Tiedän parhaimpien urheiluhetkien olevan kuitenkin vielä edessä. Nykyisin olisi vaikeaa kuvitella ettei juoksisi, niin tärkeä osa elämää siitä on tullut.
 photo SM 2015 400m_zpsbd2atbwz.jpg
Marianne Pitkänen